Helluntaikirkossa vietetään ehtoollista eli Herran ateriaa usein kokouksen yhteydessä. Tavallinen käytäntö on, että kaikki Jeesukseen uskovat kutsutaan osallistumaan. Korostetaan, että ateriaa vietetään Jeesuksen käskyn mukaisesti hänen kuolemansa muistoksi. Se on myös julistus hänen voitostaan ristillä, joka antaa lupauksen tulevasta yhteydestä Kristuksen kanssa hänen palatessaan. Herran ateria toimii myös tunnustuksena uskosta elävään ja Pyhän Hengen kautta läsnä olevaan Jeesukseen sekä osallisuudesta hänen ruumiiseensa, seurakuntaan.
Ehtoollista, Herran ateriaa, leivän murtamista tai eukaristiaa harjoitetaan kaikissa kristillisissä kirkoissa. Ulkoisesti se näyttää melko samanlaiselta: leipä ja malja siunataan ja jaetaan. Mutta aivan kuten kastekäsityksessä, eri kirkoilla on niin erilainen ymmärrys ehtoollisen merkityksestä, ettei sitä voida viettää yhdessä. Miten tähän on tultu? Miten helluntaikirkon ehtoollisnäkemys eroaa esimerkiksi luterilaisesta ja katolisesta? Miten helluntaikirkossa ajatellaan ehtoollisesta? Kehityksen ymmärtämiseksi on palattava reformaation vuosisadalle, 1500-luvulle.
Ehtoollinen katolisessa kirkossa
Katolinen oppi ehtoollisesta muotoiltiin selkeästi neljännessä Lateraanikonsiilissa vuonna 1215, jolloin julistettiin, että leipä ja viini muuttuvat Jeesuksen lihaksi ja vereksi, kun vihitty katolinen pappi siunaa ehtoollisen aineet. Tämä näkemys on edelleen voimassa. Katolinen kirkko selittää asian näin: katolisen uskon mukaan messussa leipä ja viini muuttuvat niin, että Jeesus Kristus tulee täysin ja kokonaan läsnä olevaksi: leipä ja viini tulevat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Katolinen uskoo, että hän ehtoollisessa yhdistyy Kristukseen ja että hänen kauttaan yhdymme toisiimme. Ehtoollinen ravitsee kristillistä elämää Jeesuksen ruumiilla leivän hahmossa ja Jeesuksen verellä viinin hahmossa, kuten Jeesus itse teki ehtoollissalissa kärsimyksensä aattona.
Jeesuksen sanat hänen lihansa ja verensä syömisestä on siis tulkittu kirjaimellisesti, ja on luotu teologinen selitys siitä, miten tämä tapahtuu ehtoollisessa. Katolinen kirkko opettaa, että leipä ja viini muuttuvat ehtoollisessa Jeesuksen lihaksi ja vereksi, vaikka niiden ulkoinen olemus säilyy leipänä ja viininä. Tätä kutsutaan transsubstantiaatioksi. Ehtoollinen merkitsee tällöin kirjaimellista osallisuutta Jeesuksen ruumiiseen ja vereen, ja yhteys Kristukseen tapahtuu ehtoollisen vastaanottamisen kautta.
Reformaattorien ehtoolliskiista
Kaksi protestanttista ryhmää reformaattorien Martin Lutherin (Wittenberg) ja Ulrich Zwinglin (Zürich) ympärillä väittivät kumpikin edustavansa todellista reformaatiota. Ajateltiin kuitenkin, että olisi hyödyllistä katolista kirkkoa vastaan käytävässä kamppailussa, jos eri reformaation kannattajat voisivat yhdistyä. Siksi Hessenin maakreivi Filip kutsui vuonna 1529 Lutherin ja Zwinglin kokoukseen, jossa heidän tuli yrittää sovittaa tulkintansa yhteen. Kävi ilmi, että he löysivät yksimielisyyden 14:stä 15 käsitellystä kohdasta.
Sekä Luther että Zwingli olivat kuitenkin kehittäneet oman uuden ymmärryksensä tästä keskeisestä, Jeesuksen asettamasta ateriasta. Juuri ehtoolliskysymyksestä tuli ratkaiseva ero, eikä siinä saavutettu yksimielisyyttä. Tämä johti siihen, että syntyi toisaalta Saksassa kehittynyt luterilainen kirkko ja toisaalta Sveitsissä syntynyt reformoitu kirkko. Molemmat ovat reformaation synnyttämiä protestanttisia kirkkoja. Eri käsitykset ehtoollisesta johtivat eroon.
Luterilainen ehtoollisnäkemys
Lutherin ehtoolliskäsitys säilyttää ajatuksen “reaalipreesenssistä”, jota katolinen kirkko korostaa. Luther kuvaa Jeesuksen todellista läsnäoloa “leivässä, leivän kanssa ja leivän alla” sekä samoin viinissä, mutta hylkää ajatuksen siitä, että leipä ja viini muuttuisivat fyysisesti Jeesuksen lihaksi ja vereksi. Tätä kutsutaan konsubstantiaatioksi.
Porvoon julistuksessa vuodelta 1992 Ruotsin kirkko ja anglikaaninen kirkko muotoilevat yhteisen ehtoollisnäkemyksen: uskomme, että Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti läsnä, jaetaan ja vastaanotetaan leivän ja viinin muodossa ehtoollisessa (eukaristiassa). Näin me vastaanotamme Kristuksen ruumiin ja veren, hänet, joka ristiinnaulittiin ja nousi kuolleista, ja hänessä syntien anteeksiantamuksen ja kaikki muut siunaukset, jotka hänen kärsimyksensä on meille tuonut.
Ehtoollinen reformoidussa kirkossa
Edellä mainitussa keskustelussa Lutherin ja Zwinglin välillä Luther väitti, että Kristus voi tulla fyysisesti läsnä olevaksi ehtoollisessa (kirjaimellisen tulkinnan mukaan sanoista “tämä on minun ruumiini”), kun taas Zwingli katsoi, että Kristus on fyysisesti taivaassa ja että hänen läsnäolonsa ehtoollisessa tulee ymmärtää hengellisenä läsnäolona Pyhän Hengen kautta. Kumpikaan ei voinut luopua tulkinnastaan, ja he erosivat ilman, että pystyivät edes tunnustamaan toisiaan uskonveljiksi.
Reformoidussa kirkossa, joka kehittyi Sveitsissä Zwinglin johdolla (ja myöhemmin Calvinin), muotoutui ei-sakramentaalinen näkemys ehtoollisesta: ehtoollinen on ensisijaisesti muistoateria (memorialismi), jossa leipä ja viini ovat symbolisia esityksiä Jeesuksen sovituskuoleman hengellisestä todellisuudesta. Zwinglin mukaan Henki on aktiivisesti läsnä ehtoollisessa samalla tavoin kuin uskovien yhteydessä muutenkin. Ehtoollisen aineet ovat merkkejä, jotka viittaavat näkyvän todellisuuden tuolle puolen, ylösnousseeseen Kristukseen. Jean/John Calvin, joka muutama vuosikymmen Zwinglin jälkeen nousi reformoidun kirkon johtavaksi teologiksi, korosti Kristuksen läsnäoloa ehtoollisessa: uskova saa ehtoollisessa ravintoa hänen ruumiistaan ja verestään yhdistyessään häneen Hengen kautta. Reformoidussa kirkossa korostetaan vastaanottajan uskon merkitystä. Ehtoollinen nähdään Jumalan liiton ilmaisuna hänen kansansa kanssa sekä seurakuntayhteyden ilmentymänä.
Anabaptistit, baptistit ja helluntailaiset
Zwinglin aikalaisina oli myös niitä, jotka olivat samaa mieltä hänen ehtoollisnäkemyksestään, mutta irtautuivat hänestä, koska heidän mielestään hän ei vienyt reformaatiota riittävän pitkälle. Anabaptistien (uskovien kasteen kannattajien) joukossa teologi Balthasar Hubmaier käsitteli vuonna 1526 Herran ateriaa tekstissään selittäessään sanojen “tämä on minun ruumiini” merkitystä. Hän korosti, että ehtoollinen on ennen kaikkea muistoateria, jota tulee viettää siihen asti, kunnes Jeesus palaa ruumiissaan samalla tavoin kuin hän nousi taivaaseen. Siksi ei voida raamatullisin perustein väittää, että Jeesuksen ruumis ja veri olisivat fyysisesti läsnä ehtoollisessa. Hän painotti Jeesuksen kehotusta: “Tehkää tämä minun muistokseni” sekä Paavalin opetusta: “Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, kunnes hän tulee”.
Hubmaier esitti myös tulkintasäännön, joka helpottaa raamatuntekstien ymmärtämistä: kun tekstit ovat epäselviä tai hyvin lyhyitä ja niistä helposti syntyy erimielisyyksiä, niitä tulee tulkita selkeämpien ja helpommin ymmärrettävien kohtien valossa lukemalla niitä rinnakkain. Tätä sääntöä hän sovelsi itse ehtoollista käsittelevässä tekstissään auttaakseen lukijaa erottamaan, milloin on kyse kuvakielestä ja symboleista ja milloin kirjaimellisesta merkityksestä.
Tämä ehtoollisnäkemys, joka on lähellä zwingliläistä tulkintaa, omaksuttiin myöhemmin anabaptistien (mennoniittojen) sekä heidän teologisten seuraajiensa baptistien ja helluntailaisten keskuudessa. Vuosien varrella on esitetty erilaisia vivahteita, mutta pääajatus – että ehtoollinen on tärkeä ja Jeesuksen asettama muistoateria – on säilynyt.
Helluntaikirkon ehtoollisnäkemys
1900-luvun aikana helluntaiseurakunnissa puhuttiin pitkään mieluummin “leivän murtamisesta” erottautumisen vuoksi luterilaisesta “ehtoollisesta”. Nykyään käytetään useita termejä, kuten ehtoollinen, Herran ateria ja eukaristia. Helluntailiikkeen syntyessä 1900-luvun alussa sen juuret olivat baptistisessa perinteessä, josta omaksuttiin memorialistinen ehtoollisnäkemys. Kuten kasteen kohdalla, ajateltiin, että leivän murtaminen on Jeesuksen asettama ja sitä tulee viettää säännöllisesti. Sekä kastetta että ehtoollista ei kutsuttu sakramenteiksi, koska katolinen sakramenttioppi hylättiin. Sen sijaan korostettiin, että “rituaalilla” ei ole merkitystä ilman uskovaa, uudestisyntynyttä osallistujaa, joka ymmärtää ulkoisten merkkien viittaaman hengellisen todellisuuden.
Koska helluntaikirkossa korostetaan hengellistä todellisuutta ulkoisten muotojen takana, käytännön toteutuksessa ollaan vapaampia. Pitkään oli tavallista, että leipä ja malja kiersivät penkeissä, mikä korosti “kaikkien uskovien pappeutta”. Tällöin vieressä istuva lausui sanat Kristuksen ruumiista ja verestä. Nykyään käytännöt vaihtelevat: usein on ehtoolliskäytäntö, jossa osallistujat tulevat eteen ja vastaanottavat leivän ja rypälemehun tai alkoholittoman viinin. Koska helluntaiseurakunnat halusivat varhain olla päihteetön ympäristö, käytettiin viinin sijasta rypälemehua. Nykyään voidaan käyttää myös alkoholitonta viiniä. Aiemmin osallistuminen rajattiin kastettuihin, mutta nykyään on tapana kutsua kaikki Jeesukseen uskovat.
Jeesus on todella läsnä
Helluntaikirkossa ei siis jaeta katolista tai luterilaista käsitystä “reaalipreesenssistä”, eli siitä, että Jeesus olisi fyysisesti läsnä ehtoollisen aineissa. Sen sijaan korostetaan, että kun joku osallistuu leivän murtamiseen uskossa ja kiitollisuudessa, Jeesus on todella läsnä Pyhän Hengen kautta. Uskotaan, että Jeesus vaikuttaa Hengen kautta ehtoollisen aikana. Siksi ehtoollinen on yhteisen rukouksen ja ylistyksen hetki, jossa Henki voi toimia esimerkiksi profeetallisten puheiden kautta.
Leivän murtaminen eli ehtoollinen ilmaisee yhteyttä Jeesukseen ja toisiin uskoviin. Ehtoollisessa osallistujille tarjoutuu tilaisuus itsetutkisteluun, uskon tunnustamiseen, toisten palvelemiseen, Jeesuksen sovitustyön ja paluun julistamiseen sekä kiitolliseen ylistykseen yhdessä seurakunnan, Kristuksen ruumiin, kanssa. Kaiken tämän tarkoituksena on vahvistaa uskoa ja yhteyttä kokoontuneessa seurakunnassa samalla kun yhdessä “julistetaan Jumalan suuria tekoja”.
Ehtoollinen havainnollistaa 1. Piet. 2:9–10 sanoja: “Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.”
© Gabriel Grönroos 2026
Kirjallisuus/lähteet:
Pipkin/Yoder: Balthasar Hubmaier – Theologian of Anabaptism, Plough Publishing House, 2019
Ortlund, Gavin: What it means to be Protestant, Zondervan Reflective, 2024
Smith, Gordon T: The Lord´s Supper – Five views, IVP Academic, 2008
Suomen helluntaiseurakuntien Uskon pääkohdat, Aikamedia, 2014
Warrington, Keith: Pentecostal Theology, T&T Clark, 2008
Papal Encyclical Online: Fourth Lateran Council – 1215:
https://www.papalencyclicals.net/councils/ecum12-2.htm#68
https://www.katolskakyrkan.se/forsamlingsliv/kyrkans-sju-sakrament/eukaristin
D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe (Osianders rapport), Band 30, Teil 3. Weimar, 1910,
Helluntailiikkeen teologiset juuret – osa 5 – Herran ehtoollinen
Suuri osa helluntailiikkeen teologisesta ajattelusta ja raamatuntulkinnasta pohjautuu niihin löytöihin, joita tehtiin Raamatun lukemisessa 1500-luvun reformatorisissa prosesseissa. Kunnianhimoiset helluntailteologit korostavat luonnollisesti, että heidän teologinen kantansa nousee Raamatusta. Sama pyrkimys oli kuitenkin myös monilla Raamatun lukijoilla jo 1500-luvulla. Monia niistä asioista, joita helluntailiike nykyään pitää raamatullisina, voi tunnistaa niin sanotun “radikaalin reformaation” teologisessa ajattelussa.
Siksi tässä julkaistaan artikkelisarja erilaisista teologisista (uudelleen) löydöistä, joita tehtiin 1500-luvulla (ja myöhemmin) ja joita helluntailiike yhä tänäkin päivänä jakaa.
Osa 1: Uskovien kaste
Osa 2: Vapaa kirkko
Osa 3: Kaikkien uskovien pappeus
Osa 4: Raamatun auktoriteetti
Image by Vesa Leppänen from Pixabay
pingstfi.blog 