Helluntaikirkko kuvaa Raamattua Jumalan sanaksi ja opettaa, että Raamattu on elämän ja opin perusta. Kaikkia seurakuntien jäseniä rohkaistaan lukemaan, tulkitsemaan ja soveltamaan Raamattua omassa elämässään. Samalla korostetaan, että ”tietomme on vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista” (1. Kor. 13:9), joten lukija tarvitsee Raamatun lukemisessa sekä Pyhän Hengen että seurakunnan apua. Helluntailiike vältti pitkään kirjallisen uskontunnustuksen muotoilemista viitaten historiallisten kirkkojen liiallisen ylhäältä johdetut, lukkiutuneet ja rajoittavat tulkinnat. Haluttiin, että uskovat jatkavat Raamatun lukemista, kuuntelevat Henkeä ja ovat aina valmiita löytämään lisää Sanasta.
Kuka tai mikä on auktoriteetti – paavi, kirkon traditio vai Raamattu?
Helluntailiike on syntynyt protestanttisen kirkkoperheen piirissä. Näkemys Raamatun auktoriteetista perustuu niihin oivalluksiin, joita reformaattorit tekivät 1500-luvulla vastustaessaan kirkon rappeutumista. Reformaattorit huomasivat nopeasti, ettei vallalla oleva kirkkosysteemi kyennyt vastaanottamaan kritiikkiä ja uudistusehdotuksia – ainakaan sillä tavalla kuin he toivoivat. Koska he katsoivat katolisen kirkon rappeutuneen sekä opissa että käytännössä ja että paavin opetusvirka ei todellisuudessa ollut erehtymätön, nousi kysymys siitä, mistä löytyisi tieto oikeasta uskosta ja aidosta kristillisestä elämästä. He päätyivät oivallukseen, että Raamattu on ainoa auktoritatiivinen lähde.
Reformaattorit ymmärsivät, että paavin opetusvirka ja kirkon traditio olivat lukinneet kirkon teologian ja käytännön tulkintoihin ja muotoihin, jotka eivät olleet raamatullisia. Paavien ja kirkolliskokousten kannanottoja ei saanut kyseenalaistaa eikä siten myöskään kehittää, vaikka aluksi näin yritettiin. Eri keskustelut johtivat kirkonkiroukseen ja harhaoppisyytöksiin. Katolisen kirkon reaktio uudistusyrityksiin johti siihen, että Luther ja muut reformaattorit erotettiin katolisesta kirkosta. Tämä puolestaan antoi heille suuremman vapauden tutkia Raamattua ja tehdä omia johtopäätöksiään.
Sola Scriptura
Yksi keskeisistä ajatuksista, joka syntyi reformaation dynaamisten teologisten keskustelujen aikana, oli Sola Scriptura eli ”yksin Raamattu”. Reformaation alkuvaiheessa Martin Luther kohtasi toisen teologin, Johann Eckin, Leipzigin väittelyssä vuonna 1519 ja väitti, että ainoastaan Raamatun tulee olla uskon asioissa normatiivinen ja että paavi voi erehtyä. Tämä johti siihen, että paavi julisti Lutheria pannaan, ja siitä alkoi teologinen taistelu ja reformaatio täydellä voimalla.
Luther kehitti myöhemmin viisi ”solaa”, jotka ovat luterilaisen teologian perusta, mutta jotka periaatteessa voivat olla myös muiden protestanttisten kirkkojen hyväksymiä:
Sola Gratia – yksin armosta, Sola Fide – yksin uskosta, Sola Scriptura – yksin Raamattu, Solus Christus – yksin Kristus, Soli Deo gloria – yksin Jumalalle kunnia.
Luonnollisesti kaikki nämä vaativat selitystä – ja painotuksissa ja vivahteissa on eroja sen mukaan, miltä kirkkokunnalta kysytään.
Raamatun kaanon – mihin voidaan luottaa?
Jos Raamatun on tarkoitus olla elämän ja opin normi, miten voimme tietää, että siihen voi luottaa? Vanhan testamentin (VT) osalta Raamattuun kuuluvat ne kirjat, jotka juutalaiset tunnustavat pyhiksi kirjoituksikseen. Usein viitataan siihen, että VT:n kaanon oli vahvistunut jo Jeesuksen aikana ja että Jeesus itse vahvisti kirjoitusten luotettavuuden viittaamalla niihin. Paavali ilmaisee tämän selkeästi 2. Tim. 3:16:ssa: ”Koko Raamattu on Jumalan inspiroima ja hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa.” Nämä samat kirjat Luther sisällytti Raamattuun kääntäessään sen saksaksi. Sen sijaan hän jätti pois deuterokanoniset (apokryfiset) kirjat, jotka katolinen kirkko oli ottanut mukaan Raamattuunsa. Osa katolisen ja protestanttisen teologian välisistä eroista voidaan jäljittää juuri näihin kirjoihin.
Uuden testamentin (UT) osalta tutkijat ovat melko yksimielisiä siitä, että nykyiset UT:n tekstit tunnustettiin laajalti auktoritatiivisiksi jo toisella vuosisadalla ja että 300-luvun kirkolliskokoukset lähinnä vahvistivat ne tekstit, jotka oli jo aiemmin hyväksytty. UT:ssa Pietari rinnastaa Paavalin kirjoitukset muihin kirjoituksiin 2. Piet. 3:15–16:ssa: ”Niin on myös rakas veljemme Paavali kirjoittanut teille sen viisauden mukaan, joka hänelle on annettu, ja samoin kaikissa kirjeissään puhuessaan näistä asioista. Niissä on joitakin vaikeatajuisia kohtia, joita tietämättömät ja horjuvat ihmiset vääristelevät omaksi turmiokseen, niin kuin he tekevät muillekin kirjoituksille.”
Helluntaikirkko korostaa vakaumusta Raamatun auktoriteetista, mutta samalla myös sitä, että tulkintaa ja ymmärrystä on jatkuvasti syvennettävä ja kehitettävä. 1900-luvun alussa syntynyttä helluntailiikettä voidaan pitää protestina niitä tulkintoja vastaan, jotka osa protestanttisista kirkoista oli tehnyt omiksi normatiivisiksi opinkappaleikseen. Raamatun teksteihin vedoten helluntailaiset päätyivät esimerkiksi siihen johtopäätökseen, etteivät Pyhän Hengen armolahjat suinkaan olleet lakanneet, vaan niitä voidaan kokea ja käyttää myös nykyaikana.
Monimuotoinen kirkkoperhe
Kun reformatoriset Raamatun lukijat irrotettiin katolisen kirkon Raamatun tulkintaan kohdistuneesta auktoriteetista, he saattoivat tehdä omia johtopäätöksiään huomattavasti vapaammin. Tämä johti moniin keskusteluihin ja oppikiistoihin, ja usein oli vaikeaa päästä yhteisymmärrykseen eri kysymysten tulkinnoista. Miten voitiin ratkaista, kenellä oli paras tai oikea tulkinta Raamatun teksteistä? Ironista on, että Luther, joka oli ottanut vapauden ajatella uudella tavalla ja jonka paavi julistanut pannaan, kuitenkin itse kamppaili hyväksyäkseen toisin ajattelevia – niitä, jotka eivät olleet hänen kanssaan samaa mieltä esimerkiksi kasteesta tai ehtoollisesta.
Seuraavien vuosisatojen aikana syntyi monia seurakuntaliikkeitä, jotka perustuivat tulkintoihin, jotka olivat eri määrin ristiriidassa toistensa kanssa. Kaikki viittasivat Raamattuun auktoritatiivisena lähteenä, mutta teologisessa prosessissa päädyttiin silti erilaisiin johtopäätöksiin. Tämä on historiallisesti aiheuttanut paljon kovia sanoja ja repiviä jakautumisia kristittyjen välillä, ja se on yhä haaste ekumeenisissa kohtaamisissa eri kirkkokuntiin kuuluvien uskovien kesken.
Samalla se on tuonut mukanaan vapauden jatkuvaan Raamatun tulkintaan – vapauden, josta tuskin kukaan haluaisi luopua. Raamatun tulkintojen moninaisuus voi tuntua hämmentävältä, mutta ajan myötä se on osoittautunut myös rikastuttavaksi, mikä edellyttää kaikilta aktiivista Raamatun lukemista.
Pentekostaalinen raamatuntulkinta
Helluntailiike syntyi syvästä kaipauksesta kokea enemmän Jumalan läsnäoloa ja voimaa sekä seurakunnan että yksittäisten uskovien elämässä. Monet lukivat Raamattua ja päätyivät siihen johtopäätökseen, että Henki voi ja tahtoo tehdä paljon enemmän kuin mitä siihen asti oli nähty. Tämä Raamatun tulkinta joutui ristiriitaan esimerkiksi niiden kanssa, jotka katsoivat, että vaikka Henki olikin antanut armolahjoja ensimmäisille kristityille, yliluonnollinen toiminta oli lakannut Uuden testamentin kaanonin vakiinnuttua. Tämä niin sanottu cessationismi (näkemys, jonka mukaan Hengen armolahjat ovat lakanneet) oli joillekin niin keskeinen oppi, että he katsoivat välttämättömäksi sulkea pois ne, jotka väittivät päinvastaista.
Raamatun tulkinnat yhdistyneinä kokemuksiin joutuivat näin jälleen kerran törmäyskurssille. Tämä oli erityisen näkyvää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Myöhempinä vuosikymmeninä pentekostaalinen (helluntailainen) raamatuntulkinta Hengen läsnäolosta ja vaikutuksista, sellaisina kuin ne kuvataan Apostolien teoissa ja kirjeissä, on saanut vastakaikua myös monissa kirkoissa, jotka aluksi tuomitsivat ja vastustivat sitä.
Raamatunkäsitys Helluntaikirkossa Suomessa
Helluntaikirkko – Pingstkyrkan i Finland -kirkkokunta on määritellyt kymmenen uskon pääkohtaa pentekostaalisen teologian selventämiseksi. Ensimmäinen kohta käsittelee Raamattua koskevaa näkemystä, ja siinä todetaan seuraavaa:
Pyhä Raamattu on Pyhän Hengen innoituksesta syntynyt Jumalan sana ja oppimme ainoa perusta. Hyväksymme Raamatun kaanonin, joka on syntynyt varhaiskristillisinä vuosisatoina ja vahvistettu nykyiseen muotoonsa uskonpuhdistuksen yhteydessä. Raamattu on kirjoitettu tietyissä historiallisissa, kulttuurisissa ja kielellisissä olosuhteissa. Niiden tunteminen eli hermeneuttinen lähestymistapa auttaa Raamatun ymmärtämisessä ja selittämisessä sekä sen sanoman ja periaatteiden soveltamisessa nykypäivään.
Raamattukäsityksessä tunnustaudumme Lausannen julistukseen Raamatun arvovallasta ja voimasta: ”Me tunnustamme Vanhan ja Uuden testamentin kaikkien kirjoitusten jumalallisen inspiraation, totuudenmukaisuuden ja arvovallan ainoana kirjoitettuna Jumalan sanana, joka on virheetön kaikessa, mitä se opettaa, ja ainoana uskon ja käytännön erehtymättömänä ohjeena. Tunnustamme myös Sanan voiman Jumalan pelastustarkoituksen päätökseen saattamisessa. Raamatun sanoma on osoitettu koko ihmiskunnalle. Jumalan ilmoitus Kristuksessa ja Kirjoituksissa on muuttumaton. Sen kautta Pyhä Henki puhuu vielä nytkin. Hän valaisee jokaisessa kulttuurissa Jumalan ihmisten mielen ymmärtämään ilmoitetun totuuden tuoreella tavalla. Täten Pyhä Henki paljastaa koko kirkolle yhä enemmän Jumalan monitahoisesta viisaudesta.”
Suomen helluntaiseurakunnissa uskomme Jumalan puhuvan myös karismaattisten lahjojen välityksellä. Emme kuitenkaan pidä Jumalan puheena mitään sellaista, mikä on yli Jumalan Sanan tai ristiriidassa sen kanssa. Myöskään palveleminen hengellisillä lahjoilla ei korvaa Jumalan Sanan arvovaltaa ja Sanan saarnaa. Karismaattiset lahjat ja ilmiöt ovat alisteisia Sanalle, ja ne on aina arvioitava Raamatun kokonaisilmoituksen valossa.
Armolahjojen toiminnassa pidämme tärkeänä Jumalan Sanan periaatteiden ja Pyhän Hengen välittömän vaikutuksen tasapainoa. Esimerkiksi profetian lahjan käytössä noudatamme apostoli Paavalin ohjetta: ”Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää” (1. Tess. 5:19–21). Pyhä Henki johdattaa aina Sanaan ja opettaa kunnioittamaan sitä.
Kaikessa Raamatun totuuden ymmärtämisessä ja seuraamisessa tarvitaan Pyhän Hengen elävöittävää vaikutusta. Sen kautta Raamattu kutsuu ihmisiä avoimeen Jumalan puhutteluun ja vaikuttaa heissä salatulla tavalla.
@ Gabriel Grönroos 2026
Suuri osa helluntailiikkeen/kirkon teologisesta ajattelusta ja raamatuntulkinnasta juontaa juurensa niihin löytöihin, joita tehtiin Raamatun lukemisessa 1500-luvun reformatoristen prosessien aikana. Kunnianhimoiset helluntaiteologit korostavat luonnollisesti, että teologinen kanta ammennetaan Raamatusta. Mutta sama pyrkimys oli myös joillakin Raamatun lukijoilla jo 1500-luvulla. Erityisesti niin sanotun ”radikaalin reformaation” teologisissa johtopäätöksissä voidaan tunnistaa paljon sellaista, mitä helluntaiseurakunta pitää raamatullisena. Siksi tässä julkaistaan artikkelisarja erilaisista teologisista (uudelleen)löydöistä, joita tehtiin 1500-luvulla (ja myöhemmin) ja joita helluntaiseurakunnissa opetetaan edelleen tänäkin päivänä.
Artikkelisarja:
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 1: Kaste
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 2: Vapaa kirkko
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 3: Kaikkien uskovien pappeus
Helliuntaikirkon ideahistoria, osa 4: Raamatun auktoriteetti
Helluntaikirkko-termi käytetään tässä hyvin yleisessä mielessä – eli kattaa kaikki mahdolliset helluntailiikket maailmassa, jotka eivät kuulu samaan organisaatioon mutta jakavat samaa teologiaa ja ideahistoriaa. Suomen Helluntaikirkko (kirkkokunta) on pieni ja erillinen osa tätä suurta kirkkoperhettä.
pingstfi.blog 