Helluntaikirkossa korostetaan, että kaikki ovat kutsuttuja osallistumaan seurakunnan rakentamiseen. Uskotaan, että Jumala voi puhua kenelle tahansa ja että lähtökohtaisesti jokaisella on mahdollisuus välittää jotakin Jumalalta. Tehtävä ei rajoitu vain niihin, joilla on erityisiä virkoja. Keskeinen raamatunkohta tässä yhteydessä on 1. Kor. 14:26: ”Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: psalmi, opetus, ilmestys, kielilläpuhuminen tai sen selitys. Tapahtukoon kaikki rakentumiseksi.”
Miten helluntaikirkko on saanut tämän ymmärryksen siitä, että kutsumus, varustaminen ja tehtävä koskevat kaikkia uskovia? Kuten monien muidenkin teologisten näkemysten kohdalla (esim. uskovien kaste, vapaa kirkko), myös ajatus ”kaikkien uskovien pappeudesta” juontaa juurensa reformaattorien Raamatun opetuksen (uudelleen)löytämiseen.
Katolisen kirkon yksinoikeusvaatimukset
Katolisessa kirkossa, joka hallitsi Eurooppaa yli tuhat vuotta ennen 1500-luvun reformaatiota, oli kehittynyt organisatorinen hierarkia ja virkanäkemys, joka rajoitti hengellisen palvelutyön pääosin vihityille papeille. Oli mahdotonta ajatella, että maallikko lukisi ja ymmärtäisi Raamattua tai opettaisi muita. Katolisen kirkon tradition pohjalta oli suljettu pois mahdollisuus, että Henki antaisi lahjojaan seurakunnalle tavallisten ihmisten kautta. Katsottiin, että vain katolinen kirkko opetusvirkansa, traditionsa ja paavinsa kautta kykenee tulkitsemaan Raamattua oikein.
Reformaattorien ”uusi” ymmärrys
1500-luvun reformaattorit kyseenalaistivat paavin erehtymättömyysvaatimukset ja auktoriteetin, ja samalla joutuivat tarkasteluun kaikki muutkin katolisen kirkon kannat. Kun alettiin kysyä, mikä kirkon opetuksessa ja käytännöissä sai tukea Raamatusta, löydettiin paljon kyseenalaistettavaa. Oli todella vallankumouksellista luopua uskosta paavin erehtymättömyyteen esimerkiksi anekaupan, Raamatun ja messun yksinomaisen latinankielisyyden tai pappien pakollisen selibaatin osalta. Tämä johti myös uusiin ajatuksiin katolisen kirkon virkanäkemyksestä, pyhimysten palvonnasta ja sakramenttiopista. Raamatun sanoman ja kristityn elämän ”uusi” ymmärrys sai kauaskantoisia seurauksia.
Kun Raamattua alettiin kääntää kansankielille, Raamatun lukijoiden määrä kasvoi voimakkaasti. Samalla syntyi uusia oivalluksia, kun teologit, papit ja munkit keskustelivat siitä, miten Raamattua tulisi ymmärtää oikein. Näitä oivalluksia voitiin sitten itse tarkistaa omassa Raamatun lukemisessa. Se johti seuraavien vuosisatojen aikana protestanttisten liikkeiden syntyyn, jotka sovelsivat näitä oivalluksia eri tavoin.
Lutherin näkemys pappeudesta
Martin Luther, jonka reformaatio vaikutti koko Pohjolaan, nosti esiin sen, minkä nykyään tunnemme ”yleisenä pappeutena”, joka koskee kaikkia uskovia ja kastettuja. Ajatus oli, että kaikilla uskovilla on pappeina suora yhteys Jumalaan eikä muuta välittäjää tarvita kuin Kristus. Jo tämä merkitsi suurta irtiottoa katolisesta traditiosta. Se tarkoitti myös, että kaikilla uskovilla on osuus samassa tehtävässä viedä evankeliumia eteenpäin. Luther erotti kuitenkin ”yleisen” ja ”erityisen” pappeuden. Erityinen pappeus oli varattu piispoille ja papeille, mutta hänen mukaansa kyse oli pikemminkin työnjaosta.
Luther kirjoitti: ”Ei ole mitään todellista, perustavaa eroa maallikoiden ja pappien välillä… hengellisten ja maallisten välillä, paitsi viran ja työn, ei aseman vuoksi. He kaikki kuuluvat hengelliseen säätyyn, kaikki ovat todellisia pappeja, piispoja ja paaveja. Mutta heillä ei ole kaikilla sama tehtävä.”
Kveekarien radikaali tulkinta
Jotkut reformatoriset liikkeet menivät vielä pidemmälle irtautuessaan vanhasta virkanäkemyksestä kohti osallistavampaa jumalanpalveluskäytäntöä. ”Society of Friends”, eli kveekarit, veivät 1600-luvulla ehkä pisimmälle kirkollisen hierarkian purkamisen. He lakkauttivat käytännössä erityisen papinviran ja antoivat kaikille tilaa osallistua jumalanpalveluksen ja kokoontumisen sisältöön. Perustaja George Fox katsoi, että rituaalit voidaan sivuuttaa, kunhan koetaan todellinen hengellinen kääntyminen. Palvelutehtävään kelpoisuuden antaa Pyhä Henki, ei teologinen koulutus. Kaikki, joita Pyhä Henki johtaa, saavat palvella. Jumala ”asuu niiden sydämissä, jotka ovat hänelle kuuliaisia”. Hengelliset kokemukset eivät rajoitu kirkkorakennuksiin. Fox korosti ”sisäistä ohjaajaa” ja vetosi siihen, että sama Pyhä Henki, joka on inspiroinut Raamatun, on myös sen oikea tulkitsija.
Harvey Gillman kuvaa kveekarien näkemystä näin: Aivan kuten kveekarit eivät rajoita jumalanpalvelusta tiettyihin aikoihin, paikkoihin tai henkilöihin, heillä ei ole erillistä papistoa. Ei ole tarvetta nimetä ketään erityisesti profeetaksi, papiksi tai kirkon johtajaksi. Kveekarien mukaan, jos ihmiset ovat avoimia rakkauden ja valon voimalle elämässään, heistä itsestään tulee profeetallisia ja papillisia, eikä heidän tarvitse alistua kirkonjohtajien ulkoiseen auktoriteettiin. He saavat voiman olla omia itsejään, löytää Jumalan sydämestään ja palvella muita.
Kveekarit edustavat ehkä tässä yhteydessä äärimmäistä vastareaktiota katolisen kirkon poissulkevaan hierarkiaan. Muut protestanttiset liikkeet kehittivät selkeämmän johtorakenteen samalla, kun ne tunnustivat jokaisen uskovan hengellisen palvelutehtävän. Tällöin nostettiin esiin Raamatun opetus palvelutehtävistä ja johtajuudesta seurakunnassa ja sovellettiin sitä konkreettisemmin organisaatiorakenteeseen. Kveekarien painotus Hengen puheeseen kaikille uskoville on silti jotakin, mihin helluntaikirkko voi samaistua.
Baptistit demokratisoivat seurakunnan
Kun baptistiliike syntyi 1600-luvun alussa, sillä oli vahva vakaumus siitä, että kaikki uskovat ovat yhdenvertaisia ”kuninkaita ja pappeja”. Ensimmäisen baptistiseurakunnan perustajat John Smyth ja Thomas Helwys korostivat, että ”pappeus” kuuluu kaikille eikä tehtävä rajoitu harvoihin. Vuonna 1644 asiaa täsmennettiin toteamalla, että ”kaikki hänen palvelijansa on kutsuttu tuomaan esiin ne lahjat, jotka Jumala on heille antanut”. Vuonna 1677 kirjoitettiin, että ”kaikkien jäsenten odotetaan osallistuvan seurakunnan rakentamiseen vahvistamalla lahjojensa kautta osallisuutta, rakkautta ja uskovien yhteyden kasvua”.
Tämä johti seurakuntakulttuuriin, jossa kaikilla jäsenillä oli mahdollisuus vaikuttaa ja osallistua. Korostettiin yksilön omaa vastuuta Jumalan edessä, mikä johti luontevasti kongregationalistiseen seurakuntamalliin. Baptistit olivat edelläkävijöitä seurakuntademokratiassa antaessaan varhain äänioikeuden seurakunnan kokouksissa myös naisille miesten rinnalla. Naisilla oli siis äänioikeus baptistikirkoissa jo 1800-luvulla, ennenkuin yhteiskunnassa annettiin äänioikeus naisille.
Helluntaikirkko korostaa Hengen läsnäoloa jokaisessa uskovassa
Kun helluntaiherätys puhkesi voimakkaasti 1900-luvun alussa, mukana oli monien vapaiden kirkkojen teologisia oivalluksia, erityisesti baptistista raamatuntulkintaa. Siksi oli luontevaa rakentaa ajatuksen ”kaikkien uskovien pappeudesta” varaan, etenkin kun vakuututtiin siitä, että Henki haluaa varustaa jokaisen uskovan voimalla. Uutta muihin kirkkoihin verrattuna oli Hengen lahjojen, erityisesti kielilläpuhumisen, korostaminen yhä todellisina ja voimassa olevina. Keskeinen ajatus oli, että Henki antaa lahjojaan uskoville, jotta nämä voisivat palvella paremmin seurakunnassa ja omassa ympäristössään. Lisäksi korostettiin, että lahjat palvelevat myös lähetystehtävää. Varhaiset helluntaiseurakunnat tunnustivat heti yksittäisten uskovien palvelutehtävän sekä luonnollisten että hengellisten lahjojen kautta seurakunnan elämässä ja jumalanpalveluksessa.
Ajatus kaikkien uskovien pappeudesta perustuu 1. Piet. 2:9: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä kansa, Jumalan oma kansa, julistaaksenne hänen suuria tekojaan, hänen, joka on kutsunut teidät pimeydestä ihmeelliseen valoonsa.” Tämä ymmärretään niin, että kaikki uskovat on kutsuttu valittuna kansana ja kuninkaallisena papistona julistamaan hänen suuria tekojaan.
Ilm. 1:5–6 sanoo, että Jeesus Kristus on tehnyt uskovista ”valtakunnan, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen”. Tämä vahvistaa ajatusta, että kaikki uskovat on kutsuttu papeiksi palvelemaan Jumalaa ja hänen tarkoituksiaan. Tällöin ei jää tilaa ”hengelliselle virkaeliitille”, joka toimisi välittäjänä Jumalan ja uskovan välillä.
Helluntaikirkolle erityinen haaste toisaalta on ollut se, että jotkut yksilöt ovat Hengen lahjoihin vedoten saaneet epäterveellisen suuren auktoriteetin ilman koettelua tai vastuuta muiden edessä. Voi myös todeta, että helluntai-karismaattisessa maailmassa on liikaa irrallisia organisaatioita, jotka rakentuvat yksittäisten karismaattisten johtajien varaan. Tästä huolimatta on vielä enemmän seurakuntia ja helluntaiyhteisöjä, joissa sovelletaan sekä kollektiivista johtajuutta että profetioiden ja muiden Hengen puheeseen vetoavien toimintojen koettelua.
Hengen lahjojen yhteisöllinen jakautuminen
Kun Paavali 1. Kor. 12:ssa puhuu hengellisistä armolahjoista, hän korostaa niiden yhteisöllistä jakautumista. Seurakunnassa voi ilmetä monenlaisia lahjoja monien eri ihmisten kautta. Kyse ei ole koskaan siitä, että joku yksilö nostettaisiin erityiseen asemaan lahjansa vuoksi. Kaikille voidaan antaa tilaa, kaikkia koetellaan seurakunnassa ja kaikkea käsitellään kunnioittavasti ja hyvässä järjestyksessä. ”Kussakin ilmenee Hengen vaikutus yhteiseksi hyödyksi.”
Kun ymmärretään, että kaikki uskovat on kutsuttu ”papeiksi”, se haastaa aktiiviseen osallistumiseen ja hengelliseen kasvuun. Samalla se on edellytys sille, että paikallisessa seurakunnassa voi olla hengellisiä isiä ja äitejä, paimenia, opettajia, profeettoja, apostoleja ja evankelistoja sekä niitä, jotka rohkaisevat, nuhtelevat ja lohduttavat, jakavat ja osoittavat laupeutta (Room. 12). Sekä palkatut työntekijät että tavalliset jäsenet kuuluvat lahjojen ja palvelutehtävien moninaisuuteen.
”Ja hän antoi jotkut apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, varustaakseen pyhät palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden mitan mukaiseen kypsyyteen.” (Ef. 4:11–13)
Globaali helluntaikirkko
Se, että helluntaiherätys on levinnyt lähes kaikkiin maailman maihin ja että kasvu jatkuu, voidaan pitkälti selittää Hengen läsnäololla ja lahjoilla, lähetysnäyllä ja ”kaikkien uskovien pappeudella”. Kaikkien uskovien pappeus mahdollistaa sen, että yksilö voi osallistua suureen yhteiseen lähetystehtävään ja että kaikille uskoville annetaan ainakin periaatteessa mahdollisuus olla mukana. Käytännössä yksilön tehtävä ja rooli paikallisessa seurakunnassa ja/tai laajemmassa missiokontekstissa määräytyvät luonnollisten ja hengellisten lahjojen yhdistelmän perusteella.
Historiallisesti tämä on johtanut siihen, että vakiintuneet helluntaiseurakunnat ovat lähettäneet lähetystyöntekijöitä kaikkialle maailmaan ja että niin sanotut ”lähetyskentät” lähettävät nykyään omia lähetyssaarnaajiaan. Reilussa sadassa vuodessa tämä osallistava ja innostava lähetysnäky on johtanut seurakuntien kasvuun, joka käsittää nykyään useita satoja miljoonia jäseniä monimuotoisessa mutta dynaamisessa helluntaiperheessä.
@ Gabriel Grönroos 2025
Kirjallisuus:
Agyapong, Kwasi Atta: The Priesthood of All Believers: Pentecostal-Charismatic Ecclesiology as the Nexus of Equipping (E-Journal of Religious and Theological Studies (ERATS)) 30.1.2025
Luther, Martin, “To the Christian Nobility of the German Nation,” in Luther’s Works, 44:129
Gillman, Harvey i The Book of Discipline 1988 https://qfp.quaker.org.uk/passage/27-36/
Blevins, Carolyn D.: The Priesthood of All Believers, The Baptist History & Heritage Society, 2001/2021
Warrington, Keith: Pentecostal Theology, T&T Clark, 2008
Westin, Gunnar: Den kristna friförsamlingen genom tiderna, Westerbergs 1954
Suuri osa helluntaikirkon teologisesta ajattelusta ja raamatuntulkinnasta juontaa juurensa niihin löytöihin, joita tehtiin Raamatun lukemisessa 1500-luvun reformatoristen prosessien aikana. Kunnianhimoiset helluntailteologit korostavat luonnollisesti, että teologinen kanta ammennetaan Raamatusta. Mutta sama pyrkimys oli myös joillakin Raamatun lukijoilla jo 1500-luvulla. Paljon siitä, mitä helluntaikirkko nykyään pitää raamatullisena, voidaan tunnistaa ”radikaalin reformaation” teologisessa ajattelussa. Siksi tässä julkaistaan artikkelisarja erilaisista teologisista (uudelleen)löydöistä, joita tehtiin 1500-luvulla (ja myöhemmin) ja joita helluntaikirkossa opetetaan edelleen tänäkin päivänä.
Helluntaikirkon ideahistoria – artikkelisarja
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 1: Kaste
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 2: Vapaa kirkko
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 3: Kaikkien uskovien pappeus/
Helliuntaikirkon ideahistoria, osa 4: Raamatun auktoriteetti
Helluntaikirkko-termi käytetään tässä hyvin yleisessä mielessä – eli kattaa kaikki mahdolliset helluntailiikket maailmassa, jotka eivät kuulu samaan organisaatioon mutta jakavat samaa teologiaa ja ideahistoriaa. Suomen Helluntaikirkko (yhdyskunta) on pieni ja erillinen osa tätä suurta kirkkoperhettä.
pingstfi.blog 