Miksi vapaita kirkkoja on olemassa?
1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien niin sanotut vapaat kirkot* ovat syntyneet ja kehittyneet Pohjoismaissa. Myös helluntaiseurakunnat/kirkko luetaan vapaisiin kirkkoihin. Nykyisten vapaiden kirkkojen juuret löytyvät niistä oivalluksista, joita anabaptistiset reformaattorit tekivät 1520-luvulta alkaen.
Voidaan oikeastaan väittää, että kaikki reformaatiosta syntyneet kirkot ovat ”vapaita kirkkoja” suhteessa katoliseen kirkkoon. Mutta, koska luterilaiset ja kalvinistiset (reformoidut) kirkot kuitenkin päättivät jatkaa yhteistyötä poliittisen vallan kanssa katolisen kirkon tapaan, anabaptistinen liike toi esiin radikaalimman ajatuksen: Kirkon tulee olla vapaa suhteessa poliittiseen valtaan. Tätä ajatusta ei ollut esitetty (ainakaan ääneen) sitten 300-luvun. Kyse ei kuitenkaan ollut vain siitä, että kirkon tulisi olla vapaa valtiosta. Koko käsitys seurakunnasta oli toisenlainen, kun alettiin korostaa, että seurakunnan tulisi koostua ainoastaan uskovista.
OMISTAUTUMINEN OPETUSLAPSEUTEEN
Yksi niistä teologeista, jotka 1520-luvulla muotoilivat ajatuksia kirkosta ja seurakunnasta, oli Balthasar Hubmaier. Oli jo päädytty siihen, että kasteen tulee tapahtua sen jälkeen, kun ihminen on tullut uskoon, ja että kaste merkitsee omistautumista opetuslapseuteen ja Jeesuksen herruuteen. Hubmaier kehitti muun muassa kasteeseen liittyvän ohjeistuksen, jossa hän samalla toi esiin näkemyksensä seurakunnasta. Hän puhui yleisestä eli universaalista kirkosta, joka koostuu kaikista niistä, jotka uskon kautta Jeesukseen ovat yhdistyneet Jumalassa riippumatta siitä, missä päin maailmaa he ovat. Samanaikaisesti hän puhui paikallisesta, näkyvästä kirkosta/seurakunnasta, joka koostuu uskovista, jotka kokoontuvat konkreettisesti tietyllä paikkakunnalla pastorin (paimenen) johdolla jakamaan opetusta sekä suorittamaan kastetta ja viettämään Herran ateriaa (ehtoollista).
Kun tässä varhaisessa uskovien kastajien liikkeessä annettiin ohjeita kasteen toimittamisesta, Hubmaier kirjoitti katekismukseensa ehdotuksen vuoropuhelusta pastorin ja kastekandidaatin välillä.
Seurakunnan edessä kastekandidaatin tuli tunnustaa uskonsa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, sanoutua irti kaikista paholaisen teoista ja antautua elämään Jeesuksen opetuksen mukaisesti. Tämän kristilliseen elämäntapaan sitoutumisen pohjalta hän ilmaisi olevansa valmis antamaan ”veljellistä nuhtelua” niille, jotka poikkesivat ”tieltä”, ja luonnollisesti myös itse valmis vastaanottamaan ”veljellistä nuhtelua”. Kastekandidaatin tuli myös vahvistaa tahtonsa tulla liitetyksi ja luetuksi mukaan näkyvään kristilliseen seurakuntaan. Tämän jälkeen henkilö voitiin kastaa ja kasteen jälkeen julistaa kristillisen seurakunnan jäseneksi.
Seurakunnan tuli siis koostua jäsenistä, jotka olivat itse valinneet uskoa ja päättäneet antaa kastaa itsensä. Tämän vuoksi kehitettiin myös ohjeita siitä, miten tuli suhtautua niihin, jotka eivät usko.
SCHLEITHEIMIN TUNNUSTUS
Varhaisen anabaptistisen liikkeen johtajat kokoontuivat vuonna 1527 Sveitsissä sijaitsevaan Schleitheimen kaupunkiin kokoukseen, jossa he muotoilivat yhteisiä kannanottoja. He esittivät seitsemän artiklaa (alla lyhyesti), joita he pitivät välttämättöminä määritelläkseen joitakin kiistanalaisia kysymyksiä. Ne osoittavat selvästi, kuinka he pyrkivät siihen, että seurakunta koostuisi vain niistä, jotka ottivat uskon ja opetuslapseuden vakavasti.
Schleitheimin tunnustus
- Kaste: Kaste annetaan niille, jotka ovat tietoisesti tehneet parannuksen ja uskovat Kristuksen kuolleen heidän syntiensä puolesta. Pikkulapset eivät siksi voi tulla kysymykseen kasteen osalta.
- Kirkonkuri (erottaminen): Kristityn tulee elää kurinalaisesti ja vaeltaa vanhurskaudessa. Rikkomuksiin tulee puuttua varoituksin (veljellinen nuhde), mutta jatkuvat rikkomukset voivat johtaa erottamiseen (viimeisenä keinona).
- Leivän murtaminen (ehtoollinen): Muisto- ja yhteysateria, johon vain kastetut voivat osallistua.
- Erottautuminen pahasta: Kristillisellä seurakunnalla ei tule olla yhteyttä niihin, jotka pysyvät tottelemattomuudessa ja kapinan hengessä Jumalaa vastaan.
- Seurakunnan pastorit: Pastoreiden tulee olla hyvämaineisia miehiä. Osa heidän uskollisesti hoidettavasta vastuustaan on opettaminen, kurinpito, varoittaminen ja erottaminen, kastaminen sekä leivän murtamisen johtaminen.
- Miekka: Kristityt eivät saa missään olosuhteissa käyttää väkivaltaa. Väkivallattomuuden tie seuraa Jeesuksen opetuksen mallia, joka ei koskaan rohkaissut taistelunhaluun vainon aikana.
- Valat: Mitään valoja ei tule vannoa, koska Jeesus kieltää niiden käytön.
On helppo ymmärtää, että nämä uskonkohdat lisäsivät vainoja niiden taholta, jotka puolustivat kansan- tai valtiokirkkoa ajatuksena. Kyseenalaistettiin nimittäin katolisen kirkon opetus, joka oli ollut vallitseva yli tuhannen vuoden ajan, ja samalla otettiin etäisyyttä magisteriaalisen reformaation (Luther, Zwingli/Calvin) kaste- ja seurakuntanäkemykseen. Näistä seurannut vaino korosti entisestään vapaiden kirkkojen ja seurakuntien tarvetta ja välttämättömyyttä.
KONGREGATIONALISMI – PAIKALLINEN SEURAKUNTA
Reformaation jälkeisinä dramaattisina vuosisatoina syntyi useita liikkeitä, jotka korostivat paikallisen seurakunnan vapauden välttämättömyyttä. 1580-luvulla Englannissa puritaaninen separatisti Henry Barrow kirjoitti teoksen A True Description of the Visible Congregation of the Saints, jossa hän väitti, ettei kirkon tule olla liitossa valtion kanssa, mutta ei myöskään alisteinen vapaan kirkon autoritaariselle keskushallinnolle.
Hänen mukaansa jokainen paikallinen seurakunta (congregation) vastaa sitä, mitä Uusi testamentti kutsuu ecclesiaksi, ja sen tulee siksi itsenäisesti hallita jumalanpalveluselämäänsä, oppiaan ja järjestystään. Hän painotti myös, että näissä itsenäisissä seurakunnissa kaikki jäsenet ovat yhdenvertaisia, eikä pastoreilla ole erityistä etuoikeutettua asemaa, vaan he palvelevat soveltuvuutensa perusteella. Hän katsoi myös, että maallikot voivat palvella kaikissa seurakunnan tehtävissä ja opettaa Raamattua.
Koska valtiovalta ja valtiokirkko tekivät elämän vaikeaksi kaikille, jotka halusivat ajatella ja toimia annetun kehyksen ulkopuolella, johti tämä siihen, että osa hakeutui vapaammille alueille. Vuonna 1620 useat Leydenin vapaan seurakunnan jäsenet matkustivat Amerikkaan Mayflower-laivalla. Nämä ajatukset vapaasta kirkosta vaikuttivat myöhemmin voimakkaasti Amerikan seurakuntarakentajiin, ja monet omaksuivat kongregationalistisen seurakuntamallin. Amerikan puritaanit halusivat itse päättää seurakuntajärjestyksestään, ja kehittyvässä yhteiskunnassa he saivat siihen vapauden.
Myös muita liikkeitä syntyi. Jo vuonna 1638 Roger Williams perusti Rhode Islandiin ensimmäisen baptistikirkon. Rhode Island oli tuolloin siirtomaa, jossa oli julistettu täysi uskonnonvapaus.
Sekä Euroopassa että Amerikassa on sittemmin, erilaisten perustelujen ja teologisen ymmärryksen pohjalta, kehittynyt useita vapaita kirkkoliikkeitä. Tähän ryhmään voidaan lukea esimerkiksi adventtikirkko, baptistikirkko, metodistikirkko, lähetyskirkko, Pelastusarmeija ja helluntaikirkko.
POHJOISMAIDEN VAPAAT KIRKOT
Liikkuvuuden lisääntyessä 1800-luvulla erilaiset herätysliikkeet pystyivät vaikuttamaan laajempiin alueisiin, ja tämä edesauttoi muun muassa baptismin saapumista Pohjoismaihin 1850-luvulla. Tuolloin kehittynyt seurakuntamalli seurasi pitkälti sitä, mitä anabaptistisessa liikkeessä oli muotoiltu jo 1500-luvulla. Baptistit olivat ensimmäinen seurakuntaliike, joka kehitti ”demokraattisen” seurakuntajärjestyksen, jossa kaikilla jäsenillä – sekä naisilla että miehillä – oli äänioikeus. Muut liikkeet painottivat muita asioita, jotka nyt tulivat mahdollisiksi yhteiskunnan muuttuessa sallivammaksi. Uudet seurakuntamuodostelmat tulivat Suomessa mahdollisiksi konventikkeliplakaatin kumoamisen jälkeen vuonna 1870 (1858 Ruotsissa).
Kun helluntaiherätys puhkesi 1900-luvun alussa, keskityttiin vahvasti ensimmäisen kristillisen kirkon mallien, opetuksen ja kokemusten uudelleen löytämiseen – aivan kuten oli tehty jo 1500-luvulla anabaptistisessa liikkeessä.
Lewi Pethrus, joka johti Ruotsin helluntailiikettä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kirjoitti seurakunnasta näin:
”Pidämme kiinni siitä, että paikallinen seurakunta on tarkoitettu edustamaan omalla paikallaan universaalia seurakuntaa, jota kutsutaan myös Kristuksen ruumiiksi.
Paikallinen seurakunta on myös korkein hengellinen auktoriteetti, josta Jumalan sana puhuu. Apostolit ja heidän opetuksensa ovat edustettuina Uuden testamentin kirjoituksissa. Apostolien opetuksen avulla seurakuntaa johtavat sen vanhimmat ja johtajat.
Ratkaisevat päätökset tärkeissä kysymyksissä tekee koko seurakunta. Näin seurakunnan suvereniteetti säilyy. Se päättää itse omaisuudestaan ja elää itsenäistä elämää.”
HELLUNTAIKIRKKO SUOMESSA
Tämä näkemys seurakunnasta vapaana kirkkona, joka koostuu uskovista, jotka omistautuvat opetuslapseuteen ja osallistuvat tasavertaisesti seurakunnan rakentamiseen, on kehittynyt ja vahvistunut viimeisten 500 vuoden aikana. Se ei ole enää yhtä kiistanalainen kuin 1500-luvulla, ja erilaisia lähestymistapoja kunnioitetaan enemmän. Suomessa on nykyään suuri vapaus perustaa ja kehittää seurakuntia, jotka rakentuvat samalle teologiselle ymmärrykselle.
Suomen Helluntaikirkolla on pohjimmiltaan sama seurakuntanäkemys, jonka Pethrus toi esiin, ja jossa paikallisen seurakunnan suvereniteetti säilyy. Helluntaikirkkoon kuuluvat seurakunnat ovat edelleen itsenäisiä ja niillä on täysi päätösvalta ja omistusoikeus esimerkiksi omaisuuteen ja työsuhteisiin. Tällaisen joustavan kirkkokuntarakenteen mahdollisti Suomessa uusi uskonnonvapauslaki, joka hyväksyttiin vuonna 2003.
Helluntaikirkon jäsenyys merkitsee seurakunnalle liittymistä yhteiseen uskoon ja suuntaan sitoutuneiden seurakuntien verkostoon. Jäsenyys auttaa paikallista seurakuntaa tekemään yhteistyötä samanmielisten kanssa, saamaan käyttöönsä verkoston laajemmat resurssit sekä tukea yhteiseen teologiseen pohdintaan ja koulutukseen. Yksittäiselle henkilöjäsenelle jäsenyys vahvistaa kirkollisen kuulumisen, koska hän on rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Tämä johtaa luontevasti selkeämpään identiteettiin ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen myös yksilötasolla.
Helluntaikirkko Suomessa on luonnollisesti vapaa kirkko suhteessa valtioon, mutta se korostaa myös vapaan kirkon visiota näkemyksessään paikallisesta, itsenäisestä seurakunnasta. Helluntaikirkon rakenteen kautta seurakuntien yhteys ja yhteistyö vahvistuvat ilman ylhäältä ohjattua hierarkiaa.
@ Gabriel Grönroos 2025
* Termi ”Vapaa kirkko” pitää tässä ymmärtää kirkkona, joka on vapaa polittisista kytköistä (valtio) – eikä pidä sekoittaa termi ”Vapaakirkon” kanssa, joka on oma vapaa kirkkokunta muiden vapaiden kirkkojen rinnalla.
Kirjallisuus
Pipkin / Yoder: Hubmaier, Balthasar – Theologian of Anabaptism, Plough Publishing House 2019
Yoder, John Howard: The Schleitheim Confession, Herald Press 1977
Westin, Gunnar: Den kristna friförsamlingen genom tiderna, Westerbergs 1954
Pethrus, Lewi: En såningsman gick ut, C.E. Fritzes Bokförlags Ab 1956
Kuva Balthasar Hubmaierista: https://en.wikipedia.org/wiki/Balthasar_Hubmaier
Kuva Henry Barrow’sta: https://en.wikipedia.org/wiki/Henry_Barrowe
Kuva Lewi Pethruksesta: https://sv.wikipedia.org/wiki/Lewi_Pethrus
Suuri osa helluntaikirkon teologisesta ajattelusta ja raamatuntulkinnasta juontaa juurensa niihin löytöihin, joita tehtiin Raamatun lukemisessa 1500-luvun reformatoristen prosessien aikana. Kunnianhimoiset helluntailteologit korostavat luonnollisesti, että teologinen kanta ammennetaan Raamatusta. Mutta sama pyrkimys oli myös joillakin Raamatun lukijoilla jo 1500-luvulla. Paljon siitä, mitä helluntaikirkko nykyään pitää raamatullisena, voidaan tunnistaa ”radikaalin reformaation” teologisessa ajattelussa. Siksi tässä julkaistaan artikkelisarja erilaisista teologisista (uudelleen)löydöistä, joita tehtiin 1500-luvulla (ja myöhemmin) ja joita helluntaikirkossa opetetaan edelleen tänäkin päivänä.
Helluntaikirkon ideahistoria – artikkelisarja
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 1: Kaste
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 2: Vapaa kirkko
Helluntaikirkon ideahistoria, osa 3: Kaikkien uskovien pappeus
Helliuntaikirkon ideahistoria, osa 4: Raamatun auktoriteetti
Helluntaikirkko-termi käytetään tässä hyvin yleisessä mielessä – eli kattaa kaikki mahdolliset helluntailiikket maailmassa, jotka eivät kuulu samaan organisaatioon mutta jakavat samaa teologiaa ja ideahistoriaa. Suomen Helluntaikirkko (Yhdyskunta) on pieni ja erillinen osa tätä suurta kirkkoperhettä.
pingstfi.blog 